Background
31.7.2021kansallis, video

Kur­jen­rah­kan kan­sal­lis­puis­tos­sa riip­pu­ma­tol­la ja pikainen piipahdus Vas­ki­jär­ven reitillä

Rei­til­lä­ni oli paikasta kertovia in­fo­tau­lu­ja. Siellä ker­rot­tiin mm. Puk­ki­pa­lon aar­nia­lu­ees­ta, joka oli paikoin yli 150-vuotiasta. Sen kyllä huomasi, sillä puut olivat to­del­la­kin isoja, paksuja ja vanhan näköisiä. Siellä ne seisoivat arvokkaan näköisinä joko suorassa, tai hieman jo väsyneenä, toiseen puu­van­huk­seen nojaten.
1646419487507_Kurjenrahka%20kartta%201-me.png

Kello oli paria minuuttia vaille neljä, kun valmistelin liikkeelle lähtöä Paltantien varrella olevalta Pukkipalon parkkipaikalta.  Saksalantietä (hiekkatie) oltiin juuri kunnostamassa ja mietin jo hetken kunnostettavan pätkän alussa, pääsisikö sitä edes ajamaan perille. Ihan viimeinen muutaman sadan metrin pätkä joka käääntyi kunnostettavana olevalta, mutta hyväkuntoiselta Saksalantieltä Paltantielle, oli aika röykytystä kuoppien keskellä. Pääsin perille kuitenkin, joten tiesin että pääsisi sitä luultavasti poiskin jollain ilveellä paluun koittaessa.  


Heitin aluksi kevyemmän päivärepun selkääni, koska olin suunnitellut tulevani autolle vaihtamaan rinkan ja yövarusteet, ennen suuntaamista yöpaikkana toimivalle laavulle. Mukaan lähti vain juomapullo, energiapatukka ja ensiaputarvikkeet. Normaalisetti päiväretkillä. 


Maasto oli helppokulkuista ja kuljin ensin metsässä pari kilometriä hyväkuntoista metsäpolkua, kunnes saavuin Savojärven rantaan. Päätin lähteä kävelemään pitkospuita reittiä myötäpäivään. Reitti vuorotteli järveä kiertävällä osuudella vuoroin pitkospuiden, hiekkatien ja metsäpolun välillä. 


Näin heti heti rantaan tultuani useamman seurueen reittiä kiertämässä ja päädyin lopulta ajoi­tus­yri­tyk­ses­tä­ni huolimatta kävelemään parin - kolmen seurueen välissä ja jonossa. Järven ranta oli kaunis ja sitä oli kiva katsella kävellessä, kaikessa rauhassa. Siispä päätin pysähtyä jossain vaiheessa ja päästää sekä edelläni, että perässäni tulevat retkeilijät kävelämään edelläni ja etsiä itse otollisempi rako, jolloin saisin kävellä itsekseni hieman rauhallisempaan tahtiin häiritsemättä muiden etenemistä. 


Ennen kuin pääsin toteuttamaan suunnitelmaani, yksi edelläni olevan seurueen jäsenistä löi jalkansa pitkospuusta törröttävään naulaan. Hän oli liikkeellä sandaaleilla ja naula törrötti ainakin 3 cm korkeudella lankun päästä. Kaivoin ensin taskustani siellä lähes aina olevan pussukan laastareita ja tarjosin myös mahdollisuutta ensiapulaukustani löytyviin de­sin­fioin­ti­lap­pui­hin. Lappuja ei tarvittu, mutta laastaria kylläkin. Naula oli sen verran korkealla, että siihen olisi voinut askel tökkäistä vaelluskengilläkin. 


Edelläni olevan seurueen jäsenet koittivatkin löytää jotain kiven tapaista, jolla lyödä naulaa syvemmälle lankkuun ja he siirtyivät siinä vaiheessa reitiltä sivuun. Itse jatkoin tässä vaiheessa matkaa, koska taakseni alkoi kerääntyä jonoa. Retkeilijät ovat lähes poikkeuksetta siitä kivaa porukkaa, ettei kukaan alkanut kärsimättömänä kiilailemaan ja kikkailemaan pitkospuiden vierestä aikaisemmin ohi.


1645190537020_IMG_1882-me.jpg
1645190537141_IMG_1876-me.jpg
1645190536887_IMG_1891-me.jpg
1645190536893_IMG_1899-me.jpg
1645190536448_IMG_1890-me.jpg
1645190640290_IMG_1896-me.jpg
1645190535693_IMG_1906-me.jpg
1645190705752_IMG_1893-me.jpg


Olin katsonut kartasta etukäteen, että reitin varrella, Savojärven itärannalla, on myös jonkinlainen historiallinen nähtävyys. Kyseessä oli käpykaartilaisen korsu paikka. Tykkään käydä katsomassa näitä erilaisia historiallisia paikkoja, mikäli ne osuvat fiksun matkan päähän reitistäni, joten suuntasin sinne seuraavaksi. Ohitin nopeaa vauhtia matkallani olleen Koivuniemen virkistysalueen, joka oli aivan täyteen pakattu väkeä, autoja ja telttakuntia. Sama juttu Kurjenpesän luontotuvalla, jonka pihapiirissä käyskenteli nopean havaintoni perusteella useamman kansallisuuden retkikuntia ja turisteja tutkimassa ympäristöään. Koska itse haen luonnosta pääasiassa rauhaa, suuntasin nopeasti askeleeni Kuhankuonon hiekkatielle. 


Kävelin epähuomiossa hiekkatietä harhaan pari sataa metriä, kunnes huomasin virheeni. Palasin takaisin ja löysin kuin löysinkin todella metsittyneen ja hyvin piilossa olevan polun kohti korsupaikkaa. Olin pistänyt kartan sivuun ja seurasin sillä hetkellä kännykässä olevaa karttasovellusta. Paperikartan mukaan olisi korsulle mennyt myös huomattavasti helpompi ja selkeämpi polku melkein suoraan Kurjenpesän luontotuvan vierestä, aikaisemmin Kuhankuonon tien varresta. 


Korsun paikka oli lähinnä painauma maassa, mutta kun itseäni on kiinostanut sotahistoria ja historia ylipäätään, oli sekin silti vierailun arvoinen paikka. Jäin samalla tarkkailemaan korsupaikan lähistöllä olevan kaatuneen puunrungon päällä tapahtuvaa muurahaisten ahkeraa marssia auringonvalossa. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen muurahaisten polku, sillä ahkeria kuusijalkaisia duunareita oli liikkellä sankoin joukoin kantamuksineen. Muurahaisten maailmassa ei taideta tuntea viisipäiväistä työviikkoa...


Kierrettyäni vielä hetken järven rannassa, päädyin Savojärven rantapihalle. Sielläkin oli väkeä sankoin joukoin, joten palasin takasin sen reitin alkuun, josta olin alun perin päätynyt järven ympäri lähtevälle kierrokselle. Halusin hieman vaihtelua metsämaisemassa kävelyyn, joten kävelin parkkipaikalle alkuperäisen polun lähistöllä kulkevaa toista polkua. Ympärillä oli erilaista metsää vaihdellen mäntymetsästä lehtipuihin. 

Lakjärven laavulle


Olin tässä vaiheessa taittanut matkaa kym­me­ni­sen ki­lo­met­riä ja vaikka taitettu matka ei ollutkaan pitkä, olin hieman kahden vaiheilla, lähdenkö vielä eri reitillä olevalle laavulle yöksi. Park­ki­pai­kal­le sattui mietintä- ja vä­li­pa­la­tau­ko­ni aikana kuin ti­lauk­ses­ta pa­ris­kun­ta, jotka olivat tulossa Lakjärven laavun suunnalta ja ky­se­lin­kin heiltä, olisiko laavu käymisen arvoinen paikka. 


-"Ryteikköä ilman jär­vi­nä­kö­alaa, paljon tiheää kuusikkoa ja pientä puuta isojen välissä", oli vastaus, jota jäin pohtimaan tosissani. En oikein osannut kuvitella miltä sellainen laa­vu­paik­ka näyttäisi ja reittini varrelle ei siihen mennessä ollut sattunut kuvatun kaltaista metsää. Siispä kampesin rinkan selkääni ja päätin lähteä ko­kei­le­maan onneani. 



1645195809405_IMG_1929-me.jpg


Päädyin yhdessä vaiheessa laavulle menevällä reitillä kävelemään Paltatietä liian pitkälle. Tein ylimääräisen muutaman sadan metrin kiepauksen ja käännyin takaisin, koska tajusin ettei sitä kautta pääse laavulle. Lopulta päädyin oikealle metsäpolulle, jota kautta laavu löytyikin helposti. Kävelin ensin suoraa, leveämpää polkua jonkinlaiselle aukiolle, jonka vieressä oli katos, kaivo, liiteri ja huussi. Tästä paikasta vajaan sadan metrin päässä oli toinen alue, jossa oli pari kohtalaisen kokoista laavua ja sekä useampi eri telttakunta. Telttoja oli siellä täällä puiden välissä ja laavujen lähellä, isompaa ja pienempää.


Parkkipaikalla kohtaamani retkeilijät eivät osuneet kuvauksessaan täysin oikeaan. Laavupaikan lähellä olevaa Lakjärveä ei tosiaan näkynyt ja metsä oli paikoitellen tiivistä, mutta ei se rytömetsä silti ollut. Kyseessähän oli nimenomaan aarnialue ja luonnontilainen metsä. Ympärillä oli sekametsää, jossa kasvoi sekä mäntyjä, että lehtipuita, isompaa ja pienempää kasvustoa ja laavuja ympäröivä alue oli ilmeisesti raivattu jossain vaiheessa osittain puista yöpyjiä varten. Toki lampi olisi ollut kiva nähdä, mutta ei se yöpymistä haitannut millään tavalla. Tavallaan sitä oli kirjaimellisesti metsän syleilyssä.  


Katsoin sopivasti alueen reunalla olevat, vähän sivummassa oleet pari puuta, joiden väliin kiinnitin oman riippumattoni sadesuojineen. Kello läheni puolta yhdeksää ja alkoi olla hieman hämärää, joten halusin asumukseni nopeasti yötä varten valmiiksi päästäkseni vihdoinkin syömään. Huomasin vasta tässä vaiheessa, etten ollut parkkipaikalla pikaisesti syötyä pasteijaa lukuunottamatta syönyt koko päivänä yhtään mitään muuta.


Istahdin toisen laavun edessä kiertäville puisille lankuille ja nautiskelin evääkseni ottamiani piirakoita, mehua ja hedelmän. Toisella laavulla istui pari miestä syömässä makkaroita ja turisemassa. Tajusin vasta tässä vaiheessa, että olisin voinut ottaa myös ihan kunnon eväät matkaan, siis jotain lämmitettävää ruokaa. 


Lähtöni kotoa oli nopea, eikä minulla ollut lähtiessä yhtään nälkä, joten jätin tämän reissun ruokahuollon lähes kokonaan miettimättä. Kävin vain nopeasti hakemassa matkan varrella olevasta marketista jotain välipalaa syötäväväksi, enkä ollut ollenkaan varma, tulisinko edes jäämään Kurjenrahkalle yöksi. Pienten eväideni lisäksi olin kuitenkin ottanut hetken mielijohteesta matkaan myös pussillisen popcornia sekä ristikon, joten kyllä tästä vielä juhlailta tulisi. 


1645195109631_IMG_1930-me.jpg

Viitta matkalla parkkipaikalle Savojärveltä. 

1645195188136_IMG_1943-me.jpg

Lakjärven laavujen viereinen "huoltoalue". 

1645195187380_IMG_1945-me.jpg

Illan luksusta, popcornia ja ristikko. 😄

1645195188126_IMG_1942-me.jpg

Lakjärven laavu-alueen keskellä sijainnut kyltti. 

1645195187638_IMG_1937-me.jpg
1645196584082_IMG_1944%20(1)-me.jpg

Näkymät riippumatosta ennen yötä.

1645195187638_IMG_1937-me.jpg

Toinen Lakjärven laavuista.


Susien yö


Liekö kyseessä ollut kevyehkö iltapala, väsymys lä­hiai­ko­jen retkistä, vai tapani nukkua kevyttä unta, mutta heräsin puoli kahden aikoihin johonkin ra­sah­duk­seen sekä unen­pöp­pe­röi­seen aja­tuk­seen, että leirin ympärillä on susia. Olin päivän mittaan geo­kät­kö­kart­taa tut­kies­sa­ni lukenut jonkun vanhan kätkön kuvauksen, jossa ker­rot­tiin paikalla olleen susia ja kät­köi­li­jöi­tä ke­ho­tet­tiin vält­tä­mään yksin ret­kei­le­mis­tä alueella. 


Sivuutin päivällä tuon kommentin vuosien takaisena sa­tun­nai­se­na ha­vain­to­na, kunnes väsyneet aivoni kaivoivat hou­rei­seen uneeni yhtäkkiä jonkun fak­ta­poh­jai­sen ar­tik­ke­lin lä­hia­joil­ta, jossa ker­rot­tiin susiyk­si­löi­den sekä laumojen li­sään­ty­mi­ses­tä ni­me­no­maan Länsi-Suomessa. Saman tien mieleeni pulpahti myös joku video, jossa susi piiritti koiraa ul­koi­lut­ta­mas­sa ollutta miestä Etelä-Suomessa. Ajattelin myös peuraa, johon olin törmännyt lähellä nykyistä lei­ri­paik­kaa. Noniin, tämähän varmisti sen, että susille oli leirin lä­hei­syy­des­sä houkutin. Vain hetki ja aivoni olivat yksi tie­to­pank­ki, jossa kaikki mah­dol­li­set pe­toe­läi­met pitivät kar­ne­vaa­le­jaan. 


En ole koko ikänäni saanut ai­kai­sek­si sellaista pe­toe­läi­miin liittyvää yli­vi­reyt­tä, jonka sain näinä aikaisina yön tunteina Lakjärven laavulla. En ole koskaan pelännyt metsää, tai metsässä oloa. En edes silloin, kun kerroimme toi­sil­lem­me lapsina kum­mi­tus­jut­tu­ja metsässä nuotion äärellä. En mö­kil­läm­me tai sen ym­pä­ris­tön metsissä ja soilla, jossa oli koh­ta­lai­sen hyvä mah­dol­li­suus nähdä suurpeto. En edes silloin, kun isä­puo­le­ni kertoi nähneensä lapsuuden talomme lähellä karhun. Siellä me elelimme ja ret­kei­lim­me hymyssä suin. Vaan ei tällä kertaa. 


Tänä yönä Kur­jen­ra­han metsä ei ollut enää ta­val­lis­ta se­ka­met­sää, vaan sankka metsä, jonka raja alkoi suoraan telttani vierestä. Metsä, jossa sudet kenties jo kier­te­li­vät meitä ret­kei­li­jöi­tä. Ja minä kauempana muista, sen metsän laidalla. Oliko siitä kuinka kauan, kun susi oli viimeksi hyökännyt ihmisen kimppuun? Syönyt ihmisen, mietin um­pi­vä­sy­nee­nä. Jostain syystä olin on­nel­li­nen ym­pä­röi­vis­tä teltoista ja seurasta. Sain liet­sot­tua väsyneet aja­tuk­se­ni sel­lai­sel­le laukalle, että heitin telttani ovi­pie­leen jättämäni popco­ni­pus­sin­kin kauemmas maassa olevan rinkkani viereen, jotta nu­kah­det­tua­ni heräisin ra­pi­se­viin ääniin susien mah­dol­li­ses­ti tutkiessa saa­lis­taan. 


Näin vietin yöni Kur­jen­rah­kal­la, saaden nukutuksi pätkissä yhteensä noin kaksi tuntia levotonta unta pimeän tunteina, sateen ro­pis­tes­sa ma­joit­te­ni kattoon. Se minkä väsymys ja pimeä toi tul­les­saan, valkeneva päivä veivät saman tien men­nes­sään. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Musta sankka sysimetsä oli jälleen ta­val­lis­ta kaunista suo­ma­lais­ta metsää. En heit­tä­nyt­kään henkeäni. Um­pi­vä­sy­neet aivoni kään­si­vät­kin aamuiset fiilikset tässä vaiheessa komiikan puolelle maassa makaavaa popcor­ni­pus­sia kat­sel­les­sa­ni. Sain todella vaivoin hillittyä itseni nau­ra­mas­ta ääneen. Se oliskin ollut täy­del­li­nen sinetti yön hou­rai­lul­le. Sen sijaan pistin silmät kiinni ja nukuin vielä pari tuntia lisää, tällä kertaa täysin le­vol­lis­ta unta. 


Matka jatkuu halki ikimetsän 


He­rät­tyä­ni aamulla, söin toisen mat­kas­sa­ni olleista ba­naa­neis­ta ja läksin kä­ve­le­mään vielä yön sateen jälkeen kosteata pol­ku­reit­tiä vas­ta­päi­vään. Halusin nähdä vielä lisää ym­pä­röi­vää metsää ja arvelin jaksavani kävellä suun­nit­te­le­ma­ni muutaman ki­lo­met­rin lenkin, jonka jälkeen tuumin hyp­pää­vä­ni autoon, käyväni nopeasti tutus­tu­mas­sa Vas­ki­jär­ven luon­non­puis­toon ja ajavani sen jälkeen johonkin etsimään lounasta. 


1646421541312_Kurjenrahka%20kartta%202-me.png


Pakkaamisessa ei mennyt kauaa, sillä rinkassani ei ollut mitään ylimääräistä. Olin myös mennyt nukkumaan päälläni olleilla vaatteilla, sillä olin liikkeillä verkkareilla, t-paidalla ja ohuella sadetakilla. 


Reitilläni oli paikasta kertovia infotauluja. Siellä kerrottiin mm. Pukkipalon aarnialueesta, joka oli paikoin yli 150-vuotiasta. Sen kyllä huomasi, sillä puut olivat todellakin isoja, paksuja ja vanhan näköisiä. Siellä ne seisoivat arvokkaan näköisinä joko suorassa, tai hieman jo väsyneenä, toiseen puuvanhukseen nojaten. Osa soitti viime soittoaan, kun kuolleen puun runko tai kuivat oksat narisivat toista puuta vasten. Ajatella, mitä nämäkin puut olivat elämänsä aikana nähneet. 


Oli pakko koskettaa parin vanhan puun karheaa pintaa. Osalla puista kaarnakin oli poikkeuksellisen paksua, ihan kuin se koostuisi isoista palasista, jotka olisi liimattu puun kylkeen. En muista nähneeni vastaavan kaltaista kaarnaa kuin muutamia kertoja elämäni aikana. Tällaista metsäpaloilta suojaavaa vanhan puun kaarnaa nimitetään kilpikaarnaksi (kuva alempana). 


Kiipesin Takaniitunvuorelle ja ihastelin ympärilläni näkyvää maisemaa. Kävelin mutkittelevaa metsäpolkua ja nautin ikimetsän rauhasta. En nähnyt ketään aamun reitilläni. Metsässä oli hetken vain minä, puut, kasvit ja hyönteiset, joista viimeksi mainittuihin kuuluvia koppakuoriaisia eleli Pukkipalon metsässä n. 450 eri lajia. 


Tämä oli kaunis alue ja tykkäsin siitä kovasti. Loppumatkasta pääsin kävelemään myös taas pitkospuilla. Sain myös kesän ensimmäiset salamatkustajat pitkospuiden alussa niskaani, parin hirvikärpäsen tehdessä tuttavuutta niskavilloihini. Arvasin heti niskani kutistessa mistä oli kyse, sillä siitä hirvikärpästen suurrrrr - kops -yhdistelmästä ei voi erehtyä. En vain kuvitellut niitä ilmestyvän näin aikaisin vuodesta. 

1645205140013_IMG_1983-me.jpg
1645205237418_IMG_1985-me.jpg
1645205287358_IMG_1989-me.jpg
1645205069312_IMG_1991-me.jpg
1645205069232_IMG_1992-me.jpg
1645205069532_IMG_1994-me.jpg
1645205069367_IMG_1995-me.jpg
1645205070138_IMG_1997%20(1)-me.jpg
1645205070097_IMG_1993-me.jpg
1645205068520_IMG_1999-me.jpg
1645205069382_IMG_2002-me.jpg
1646422098872_IMG_4423-me.PNG


Tällä kertaa fii­lik­se­ni tästä reissusta ovat hieman sekavat. Vaikka Savojärvi oli kaunis, ei se jäänyt mitenkään eri­tyi­se­nä mieleeni. Toki nautin pit­kos­puis­ta ja oli hieno käydä kat­so­mas­sa korsua, mutta  väen­pal­jous aiheutti itsessäni sellaisen reaktion, ettei jäänyt suurta paloa päästä paikalle uudestaan ainakaan se­son­kiai­ka­na. Vaikka asunkin ruuhka-Suomessa, olen on­nis­tu­nut löytämään jopa pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta sellaiset paikat, jopa suo­sit­tu­jen kan­sal­lis­puis­to­jen ja ul­koi­lua­lui­den sisältä, jossa saa olla lähes omissa oloissa. Tämä on nyt vain minun aja­tuk­se­ni, sillä haen lähes aina luonnosta en­sisi­jai­ses­ti ni­me­no­maan sitä rauhaa, rau­hoit­tu­mis­ta ja usein myös hil­jai­suut­ta. Kukin tavallaan. 


Samaa sanoisin myös Lakjärven laa­vu­pai­kas­ta, joka komeista laa­vuis­taan huo­li­mat­ta oli sekin omaan silmääni "täynnä" ihmisiä. Telttoja oli kuitenkin alta 10, joten ei se nyt mitenkään ruuh­kai­nen ollut, mutta melko kan­soi­tet­tu sekin siis omaan makuuni. Hienoa, että jokainen pääsee naut­ti­maan luonnosta ja tykkään itsekin turista toisinaan pitkiäkin aikoja muiden ret­kei­li­jöi­den kanssa. Metsä ei ole kui­ten­kaan itselleni se paikka, jossa kaipaisin en­sisi­jai­ses­ti so­si­aa­li­sia kon­tak­te­ja. Väkimäärä ja etenkin meteli ovat itselläni siitä syystä usein suoraan ver­ran­nol­li­sia paikkojen viih­ty­vyy­teen ja joskus jopa vie­hät­tä­vyy­teen, mikäli ihmisiä on tun­gok­sek­si asti. 


Sen sijaan Puk­ki­pa­lon aar­nio­met­sä oli aivan ihana. Tykkäsin hir­mui­ses­ti kävellä puu­van­hus­ten keskellä, lukea luonnosta kertovia kylttejä ja ihastella metsän hil­jai­suut­ta ja vielä yön sateesta kostean ikimetsän tuoksua. Tulisin aivan eh­dot­to­mas­ti tänne metsään vielä uudestaan, tutkimaan lisää ja ihas­te­le­maan paikan luontoa. Näitä tämmöisiä paikkoja on niin harvassa ja on mahtavaa, että näitä vaalitaan ja annetaan näiden olla luon­non­ti­las­sa. Kil­pi­kaar­naa­kin oli hieno nähdä taas pitkästä aikaa. 


Matkaa en­sim­mäi­sen päivän ret­kel­le­ni tuli 13,8 km, läm­pö­ti­lan ollessa + 21°C ja auringon pais­taes­sa koko päivän lähes pil­vet­tö­mäl­tä taivaalta. Yön sateiden jälkeen seuraava päivä valkeni +15°C läm­pö­ti­las­sa ja sade taukosi juuri sopivasti, että sain kerättyä leirini kasaan ja käveltyä reilun 5 km matkan autolleni. Mi­nuut­tien sisällä autoon hyp­pää­mi­ses­tä alkoikin sataa kaa­ta­mal­la. 


Pi­ka­pii­pah­dus Vas­ki­jär­ven luon­non­puis­tos­sa


Päätin sateesta huo­li­mat­ta tehdä vielä pienen pii­pah­duk­sen Vas­ki­jär­ven luon­non­puis­toon ennen kotiin lähtöäni. Nälkä alkoi olla niin kova, että käväisin Hon­ki­lah­den­tien varrella olevalta park­ki­pai­kal­ta lyhyen, vain vähän reilun 4 km pis­täy­ty­mi­sen Vas­ki­jär­ven kier­rok­sen polulla ja palasin omia jälkiäni takaisin. Tämä reitti jäi nyt to­teu­tet­ta­vak­si toisella kerralla. 


Tämä oli ke­sä­lo­ma­ni kol­me­viik­koi­sen pätkän viimeinen päivä ja onnistuin rikkomaan pu­he­li­me­ni pu­dot­taes­sa­ni sen tämän reitin alussa olevalle kalliolle kulma edellä. Tästä tulikin mojova päätös reis­sai­lul­le­ni. 


Sen minkä tällä lyhyellä len­kil­lä­ni kerkesin huo­maa­maan, niin yksi kohta reitistä kulki ikään kuin jonkun kasvimaan halki, ehkä noin ki­lo­met­rin reitillä kä­vel­tyä­ni. Seisoin höl­mis­ty­nee­nä hetken aikaa tuon pläntin vieressä, kunnes painelin rohkeasti sinne, mihin polku näytti johtavan. Ja sehän johti sinne minne pitkin. Tämä siis tiedoksi muillekin, jotka saattavat arpoa tuon saman pläntin vieressä matkan jat­ku­mis­ta. Sinne vaan! 

1646423384708_Leivonm%C3%A4ki-me.png
Jaa tämä artikkeli

Kommentit