Background
1.2.2022kansallispuisto, video, talvi

Tor­ron­suol­la ahkion ja riip­pu­ma­ton kanssa

Met­sä­pät­käl­lä oli vieri vieressä puita ja oksia, joiden välistä latu pujotteli haa­rau­tuen monessa kohdassa eri suuntiin. Jäin miet­ti­mään parissa kohdassa, mikä olisi paras reitti edetä kohti laavun lähellä olevaa mäkeä. Muistin sen ai­kai­sem­mal­ta ret­kel­tä­ni ja tiesin sen olevan sen verran jyrkkä, että minun pitäisi luul­ta­vas­ti jossain kohdassa ottaa sukset jalastani ja vetää ahkiota käsin perässäni.

Päivä 1, hiihto Idänpään laavulle ja yöpyminen riip­pu­ma­tos­sa


Tal­vi­lo­ma­ni oli juuri alkanut ja samoin tuli myös Valtteri-myrsky. Siispä suun­nit­te­le­ma­ni reissu itärajan tuntumaan jäi toiseen kertaan. Vietin pari pari päivää lapioiden pihaa auki ka­saan­tu­vas­ta lumesta. Lisäksi autoni oli alkanut kenk­kui­le­maan, eikä tykännyt käyn­nis­tyä pak­ka­sel­la, useista hellistä kor­jaa­mo­käyn­neis­tä ja akun vaihdosta huo­li­mat­ta. Olin nimittäin tehnyt diilin autoni kanssa, että jos se käyt­täy­tyy kunnolla, minä satsaan kunnolla eri­lai­siin remp­poi­hin ja huol­toi­hin, jotta kaveri saadaan kuntoon ja päästään taas yhdessä reis­suil­le. Ku­mi­tas­sui­nen osapuoli tulkitsi sen sitten niin, että kolme päivää hyvää käytöstä rempan jälkeen riittänee..


Siispä Tor­ron­suol­le. Tuttu ja hieno paikka. Olisihan se hieno kokea myös talvella. Ei kun ahkio, sukset, yö­py­mis­va­rus­teet (ja ak­ku­buus­te­ri) mukaan ja menoksi. Koska läh­tö­päi­vä­nä­kin lapioin pari tuntia lunta, jäi lähtö melko myö­häi­seen ja tiesin jo läh­teis­sä­ni, että en kerkiä perille Idänpään laavulle valoisaan aikaan. Olin ottanut laavun mää­rän­pääk­se­ni, koska kan­sal­lis­puis­ton alueella ei saa yöpyä ja sen ul­ko­puo­lel­la oleva laavu oli vapaasti ret­kei­li­jöi­den käytössä. Jätin autoni Kiljamon park­ki­pai­kal­le, jossa ei lisäkseni ollut kuin muutama auto. Park­ki­paik­ka oli kuitenkin aurattu täysin, joka oli po­si­tii­vi­nen yllätys ja asia, josta olin kantanut hieman huolta ajo­mat­ka­ni aikana. 


Olin päättänyt, että oli lunta suolla sitten kuinka paljon tahansa, yrit­täi­sin ainakin edetä laavulle. Jos mat­kan­te­ko kävisi mah­dot­to­mak­si, voisin aina kääntyä takaisin. Tiesin nimittän jo etukäteen, että ahkioni tulisi kyntämään aika syvällä lumessa. Olin päättänyt tehdä tällä kertaa luk­sus­reis­sun ja minulla oli va­rus­tei­ta mukana reilusti. Niiden lisäksi minulla oli vielä jonkin verran polt­to­pui­ta ja ruokaa mat­kas­sa­ni. 


Minulla oli reilu puoli tuntia aikaa edetä, kunnes tulisi pimeä. Sain parilta suolta tulevalta hiih­tä­jäl­tä vinkkejä mitä kautta kan­nat­tai­si mah­dol­li­ses­ti edetä. Kuulin myös, että joku oli käynyt jo ennen minua vetämässä ahkiota suolla jäljistä päätellen. Oma reittini tulisi kulkemaan suu­rim­mak­si osaksi eri kautta, kuin missä hiihtäjät ra­por­toi­vat ahkion jälkien näkyneen, mutta pienikin apu olisi po­si­tii­vis­ta valmiin uran muodossa. Siispä pistin vinkit korvan taakse, mikäli pääsisin hyö­dyn­tä­mään niitä laavulle ede­tes­sä­ni. 


Suolla näytti kulkevan hy­vä­kun­toi­nen hiih­to­la­tu, mutta se oli kielletty ahkion kanssa ete­ne­vil­tä.  Ih­met­te­lin miten nopeasti latu oli edellisen päivän sankan lu­mi­sa­teen jälkeen il­mes­ty­nyt suolle. 

Olin liu­ku­lu­mi­ken­gil­lä liikkellä, joten eivät ne olisi luul­ta­vas­ti edes latu-uriin mahtuneet. Siispä otin suunnan kohti laavua ja läksin hiih­tä­mään ahkio va­na­ve­des­sä kohti kauniin oranssin ja kel­ler­tä­vän sävyissä hehkuvaa au­rin­gon­las­kua. 



Oli tosi rauhoittavaa hiihdellä suolla yksikseen, hiipuvan auringon valossa. Vain suksien ja ahkion suhina ja omat ajatukset seurana. Minulle tulee noissa tilanteissa sellainen jännä flow päälle, kun suljen kaiken pois ympäriltäni ja taitan matkaa. Sama juttu, kuin kesällä pidemmillä päiväreissuilla. Unohdan joskus ajan ja paikan tajun ja toimin au­to­maat­tioh­jauk­sel­la. Saatan lukea karttaa ja edetä reitillä, kunnes havahdun jossain vaiheessa, että mihin se viimeinen vartti oikein katosi. Tämä on minun tapani rentoutua. Minulla on myös työkiireiden vastapainoksi kyky sulkea ja unohtaa kaikki lomien ajaksi, jolloin joku kytkin aivoissani menee off-asentoon, palautuakseen työpäivän aaamuna takaisin virransyöttötilaan. Mitä syvemmällä ajatuksissani olen reissuillani, sen onnellisempi myös yleensä olen. 


Halusin tiristää kaiken tunnelman viimeisistä auringon säteistä, joten käytin kännykkää tällä kertaa suunnistamiseen. Sitten kun oli aivan pakko, napsautin otsavaloni päälle ja läksin etenemään lampun kirkkaassa valokiilassa. Siinäkin on kyllä jotain kivaa josta tykkään. Pimeällä liikkumisessa. Se fiilis on varmaan jäänyt lapsuudesta päälle, kun saimme äidin luvalla joskus mennä kuistimme viereiseen metsään naapurissa asuvan kaverin kanssa taskulamppuinemme tutkimaan ympäristöä. Olimme kuin suuriakin löytöretkeilijöitä. Sama juttu silloin, kun pyysin pimeään vuodenaikaan ajoittuvana nimipäivänäni äidiltäni lupaa mennä nimipäivän kunniaksi pihalle yksinäni illalla tähtiä ihmettelemään. 


Ainoa asia, josta en ole niin kovin innostunut, on leirin pystyttäminen pimeässä. Jostain syystä se menee helposti säheltämiseksi ja vie enemmän aikaa, kuin valoisalla. Tosin talvella pimeän aika on sen verran pitkä, että silloin saattaa olla jopa mukavampi ajoittaa saapuminen yöpaikkaan pimeälle. Illan pimeät tunnit voivat joskus tuntua hieman pitkiltä etenkin yksin reissatessa. 


Pimeä oli jo laskeutunut joku aika sitten ja minulla oli vielä vajaa kilometri laavun lähellä olevaan metsän reunaan, kun törmäsin reitilläni ahkion jälkiin. Siihen asti olin hiihtänyt noin puolet umpisessa ja puolet jonkun toisen ulkoilijan metsäsuksen jäljissä. Ennen löytämiäni ahkion jälkiä hiihdin myös muutaman sata metriä pitkospuilla, joka osoittautui yllättävän helpoksi paksussa hangessa. Ahkio seurasi jälkiäni kiltisti ja lumi oli kinostunut hieman pitkoksien kohdalta, joten pystyin paria hutiaskelta lukuun ottamatta päättelemään melko hyvin, missä kohtaa pitkokset kulkivat. 


Metsän reunaan päästyäni pistin kameran ahkiossa olevaan laukkuun, sillä en halunnut ottaa riskiä sen hukkaamisesta. Metsäpätkällä oli vieri vieressä puita ja oksia, joiden välistä latu pujotteli haarautuen monessa kohdassa eri suuntiin. Jäin miettimään parissa kohdassa, mikä olisi paras reitti edetä kohti laavun lähellä olevaa mäkeä. Muistin sen aikaisemmalta retkeltäni ja tiesin sen olevan sen verran jyrkkä, että minun pitäisi luultavasti jossain kohdassa ottaa sukset jalastani.


1645473687685_IMG_0252-me.jpg


Lunta oli alkanut satamaan joku aika sitten. Tiesin Forecan ennusteiden mukaan lumisateen alkavan illalla, mutta toivoin ettei se yltyisi kovin sankaksi, jotta ladut olisivat ainakin osittain auki vielä seuraavan päivän puolella. Silti lumisessa maisemassa oli lampun valossa jotain todella kaunista. 


Olin muistanut Idänpään laavua edeltävän ylämäen oikein. Pääsin hetken matkaa etenemään mäkeä suksineni, kunnes mohair-karvaiset luistonestäjänikään eivät enää pystyneet taistelemaan painovoimaa vastaan. Siispä nappasin sukset kainalooni ja läksin vetämään ahkiota perässäni viimeiset kymmenet metrit. Loppupätkä meni aikamoiseksi rämpimiseksi, kunnes olin yhtäkkiä suoraan laavun vieressä. En edes tajunnut heti, että vieressäni oli teltta, kunnes käänsin päätäni ja näin niitä useampiakin pitkin poikin laavun ympäristössä. Isoja, järeitä tunturiin soveltuvia telttoja eri väreissä, kuin hankeen iskettyjä jelly beanseja valoineen ja pöhisevine keittimineen. 


Ketään ei näkynyt missään, joten kiskoin oman oranssin muovirekeni laavun seinustalle vetääkseni henkeä ja miettiäkseni hetken, että lähtisinkö vielä iltaa vasten takaisin. Jotenkin ajatus ei houkuttanut. Ei minua kyllä totta puhen houkuttanut jäädä retkeiljämeren keskellekään, kunnes asia ratkesi kuin itsestään. 


Yhdestä teltasta oli tullut ulos jonkinlainen retkueen johtaja, joka kuuluvaan ääneen huuteli ehtoot suuntaani. Huutelin vastaukseni ja kyselin kohteliaasti, sopisiko alueelle vielä yksi riippumatto ja saisiko sinne jäädä. En siinä vaiheessa vielä tiennyt, että kaikki paikalla olevat retkeläiset olivat samaa porukkaa, mutta se selvisi juteltuamme hetken ja se ratkaisikin nopeasti illan suunnitelmani. Koin ajatuksen yhdestä retkueesta mukavaksi, koska retkeläisillä olisi mitä luultavammin myös yhteinen aikataulu, eikä teltoissa alkaisi kovin äkkiä mikään hirveä älämölö, juopottelu ja musiikin pauhaaminen. Olin arvaluineni oikeassa. 


Kaivelini leirilleni sopivan kolosen matkassa olevalla lapiolla ja pystytin riippumattoni, alushuovan ja tarpin hieman etäämmälle muista. Kasasin lunta myös näkösuojaksi ja tein pienen toiletin kuusen taakse, koska en vielä tässä vaiheessa tiennyt, että laavun lähistöllä oleva huussi oli myös tänä talvena auki. Olin lukenut jostain, että se oli ollut lukittu jonain aikaisempana talvena. 


Maakiilat eivät meinanneet millään pysyä jäisessä massa edes niitä puulla hakkaamalla, joten kasasin niiden päälle lunta ja tamppasin päältä, jotta ne jäätyisivät paikalleen. Kikka oli toiminut hyvin aikaisemminkin. Vaihdoin myös päälleni lämpimämmän takin (olin hiihtänyt ohuella kuoritakilla) ja pääsin myös testaamaan juuri ostamiani untuvahousuja. Sen jälkeen otin kimpsuni ja kampsuni, sekä mukaani ottamani puusäkin ja suuntasin kohti laavua ja nuotiopaikkaa. Alla on kuva hieman lörpähtäneen näköisestä leiristäni päivänvalolla otettuna. 


1645475291840_IMG_0284%20(1)-me.jpg


Paikalla olevat ret­kei­li­jät osoit­tau­tui­vat tosi kivaksi sakiksi. He kokoon­tui­vat kanssani nuotiolle, jonka sy­tyt­te­lin lähinnä tunnelman vuoksi. Olin ottanut mukaan Trangian ja tal­vi­kaa­sua ja halusin nähdä, kuinka hyvin ne toimivat sillä hetkellä kymmenen asteen pak­ka­ses­sa. Olin jopa hieman yl­lät­ty­nyt, miten nopeasti sain mukaani ottamani veden läm­mi­tet­tyä ja il­lal­li­sek­si tar­koit­ta­ma­ni padan tehtyä. Tal­vi­kaa­su oli ollut takkini alla läm­pi­mäs­sä, mutta en juurikaan huomannut eroa ke­sä­ai­ka­na kok­kai­luun menevään aikaan. Lisäksi heitin pari leipää nuotion päällä olevalle ritilälle läm­pe­ne­mään. 


Turisimme siinä hetken ruokaa lait­taes­sa­ni ja selvisi, että paikalla oleva retkue, tai osa siitä, oli lähdössä lä­hiai­koi­na Hetta-Pallaksen reitille ja Tor­ron­suon retki oli har­joit­te­lua sitä retkeä varten. Jut­te­lim­me myös va­rus­teis­ta ja kyselin jo valmiiksi, tu­li­si­vat­ko he mah­dol­li­ses­ti jul­kai­se­maan ma­te­ri­aa­lia pohjoisen reis­sul­taan. Sain myös muutamia vinkkejä ja ajatuksia omia reis­su­ja­ni varten. Paikalle saa­vut­tua­ni ke­hit­tä­mä­ni huoli me­te­löin­nis­tä oli täysin turha, sillä tämä porukka oli oikein rau­hal­lis­ta, asial­lis­ta ja ys­tä­väl­lis­tä. No, enpä minä voinut sitä tietää, keitä siellä telttojen pe­ru­koil­la saa­pues­sa­ni asusteli. 


Syötyäni ja tu­ris­tuam­me kello olikin jo kerinnyt lähemmäs puolta kymmentä, joten jäljelle jäivät enää il­ta­toi­met. Istuin vielä hetken seu­raa­mas­sa hiipuvaa tulta, muiden siir­ryt­tyä jo telt­toi­hin­sa. Seurasin omaan ma­ja­paik­kaa­ni hetken kuluttua. Yö sujui hyvin, eikä minulle tullut kylmä missään vaiheessa. 



Päivä 2, pa­luu­mat­ka


Katsoin he­rät­tyä­ni Forecan sää­tie­do­tuk­sen, joka lupaili tunnin au­rin­koik­ku­naa reilun tunnin päähän. Vaikka sää­en­nus­teet ovat joskus mitä ovat, päätin silti ajoittaa lähtöni ku­ta­kuin­kin tunnin päähän. Tein pikaiset tulet ja söin nopean aamupalan hämärän aikaan ja katselin laavulla syö­des­sä­ni  val­ke­ne­vaan päivään herävää Tor­ron­suo­ta. Käväsisin myös pi­kai­ses­ti laavun vieressä olevassa lin­tu­tor­nis­sa ihai­le­mas­sa maisemia syötyäni. 


Pakkasin tavarani nopeasti, vaihdoin pari sanaa eilisen seurueen kanssa ja toivotin heille mukavaa pohjoisen reissua. Sitten olikin jo aika jatkaa matkaa. Kävelin alamäen alas sukset ahkion päälle si­dot­tui­na, kunnes mäen alla pistin sukset jalkaani ja läksin hiih­te­le­mään omia jälkiäni takaisin autolle. 


Pa­luu­mat­ka olikin huo­mat­ta­vas­ti helpompi kuin edellisen päivän hiihto, sillä eilisen päivän jäljet olivat vielä oikein hyvin näkyvillä lu­mi­sa­teen lakattua edel­li­se­nä iltana lyhyeen. Forea osui myös oikeaan en­nus­tees­saan, sillä aurinko alkoi helottaa iloisesti hiih­to­mat­ka­ni aikana. Varomisen aihetta toivat piponi alta va­hin­gos­sa esiin jääneet hiukset, jotka olivat um­pi­jääs­sä ja val­koi­si­na kuurasta saa­vut­tua­ni autolleni. Hiukset olivat kir­jai­mel­li­ses­ti valkoinen jäinen naa­va­pöt­kä­le, jota varoin tait­ta­mas­ta liikoja ennen kuin se olisi alkanut sulaa. 


Torronsuo oli mahtava kokemus talvella. Aion eh­dot­to­mas­ti tulla tänne vielä uudelleen. Jos en tänä talvena, niin ainakin tulevina talvina. 


Tästä retkestä minulla ei ole karttaa, sillä en kerinnyt lataamaan kelloani ennen lähtöä. Arvioisin matkan olleen n. 4 km suun­taan­sa. Lämpötila oli auton mittarin mukaan lähteissä -9 / -10°C ja pa­luu­mat­kal­la -10 / -11°C. 


Jaa tämä artikkeli

Kommentit