Background
17.8.2021ulkoilupaikka

Retki He­vos­saa­reen Hei­no­las­sa

Jäl­kim­mäi­sen kallion päältä lähti myös erään­lai­nen kivivirta, jossa isommat ja pienemmät lohkareet ikäänkuin valuivat kalliosta lähtevänä virtana kohti järveä.
1646472760070_Hevossaari%20kartta-me.png

Kuulostelimme aamulla fiiliksiämme. Levättyämme kunnolla edellisen illan ja syötyämme kunnon aamupalan, totesimme saaneemme kerättyä hyvin voimia lähteäksemme tämän päivän reissulle. Reitti tulisi olemaan myös lyhyempi ja se tulisi myös kulkemaan paljon helpommassa maastossa. Edellisestä päivästä viisastuneena otimme tosin hieman erilaista vaatetusta sekä reilummin juotavaa mukaan. Tämä paikka oli myös sellainen, ettei hir­vi­kär­pä­sin­vaa­sion vaara ollut kovin todennäköinen. 


Jätimme auton Hevossaarentien varressa olevan kaupan ison parkkipaikan reunaan. Kävin hakemassa kaupasta matkaevästä, jonka jälkeen suuntasimme askeleemme läheisen alikulkutunnelin suuntaan päästäksemme Hevossaarta kohti. 


Tämä reitti tuntui jo heti alkuunsa mukavammalta, kuin edellisen päivän mittelö. Sääkin oli kävelyyn sopiva +19°C ja puolipilvinen. Riisuin heti alkumatkasta t-paitasilleni. Muutaman sata metriä kuljettuamme tuli jo ensimmäisen kivan yllätyksen paikka. En tiennyt tästä reitistä oikeastaan mitään, vaan kaveri oli katsellut tämän polun valmiiksi. Hän tiesi jo mitä nähtävää odottaa reitin varrella. 


1646473439743_BF3535AE-2BAC-4EBA-B7C9-CAE32998F183-me.jpg


En­sim­mäi­nen py­säh­dys­pai­kam­me oli ja­tu­lin­tar­has­sa. Paikalle oli ladottu kiviä sydämen muo­toi­seen muo­dos­tel­maan, jonka hal­kai­si­ja oli useita metrejä. Kyseessä on siis pai­kal­li­nen ki­vi­la­by­rint­ti, jonka lä­his­töl­le joku oli tuonut pari kiveä muis­tut­ta­maan tärkeästä sanomasta (kuvissa alempana). 


Tästä ki­vi­tar­has­ta tuli heti mieleeni yksi paljon vanhempi ki­vi­muo­dos­tel­ma, joita ihastelin joskus Norjassa työs­ken­nel­les­sä­ni. Pai­kal­li­nen nor­ja­lai­nen kon­tak­tim­me selitti aikoinaan, että pai­kal­li­set asukkaat suo­je­li­vat joitakin vas­taa­vis­ta ki­vi­tar­hois­ta ja jopa koittivat peitellä niitä, ettei niitä löy­det­täi­si ja etteivät ne menisi pilalle ja kuluisi. Pääsin kon­tak­ti­ni myö­tä­vai­ku­teuk­sel­la katsomaan erääseen saareen tällaista vanhaa ki­vi­puu­tar­haa. Samoin oli joidenkin vanhojen hylkyjen kanssa, joista tiesivät vain jotkut pai­kal­li­set ri­su­par­rat. Pääsin su­kel­ta­maan myös yhdellä puu­run­koi­sel­la hylyllä.


Ymmärrän toisaalta oikein hyvin tuon tarpeen suojella ar­vok­kai­ta kohteita, pitää ne jopa pi­men­nos­sa. Kävin nimittäin myös su­kel­ta­mas­sa useita kertoja eräällä vanhalla len­to­ko­neen hylyllä samoilla seuduilla. Paikka oli kaikkien tiedossa ja helposti saa­vu­tet­ta­vis­sa. Näin omin silmin ti­hu­töi­den lop­pu­tu­lok­sen, kuinka hylyltä oli viety ja vietiin myös minun aikanani jos jon­kin­lais­ta osaa, kunnes se oli enää vain aa­ve­mai­nen luuranko meren pohjassa. 


Matkaan kel­pa­si­vat kaikki koneen kuoren palasista lähtien. Näin myös vanhoja kuvia hylystä ennen kuin siitä tuli jul­ki­sem­pi kohde. Silloin vielä, kun se oli koh­ta­lai­sen hy­vä­kun­toi­nen ja makasi pohjassa kaikessa lois­tos­saan, hieman toiselle kyl­jel­leen pai­nu­nee­na, toinen moottori vielä pai­kal­laan. Tuon hylyn paikka oli vielä sel­lai­ses­sa paikassa vuonossa, jonka olisi luullut estävän näitä pi­his­te­ly­ret­kiä, vaan näin ei kui­ten­kaan käynyt. Konetta ei ei koettu il­mei­ses­ti tar­peel­li­sek­si nostaa museo­käyt­töä varten, kunnes siitä ei ollut lopulta edes mitään nos­tet­ta­vaa. 


Samaa toimintaa näin myös kotoisen Suomen vesissä, käytyäni vuosien varrella ihai­le­mas­sa joitakin hylkyjä useampia kertoja. Ih­met­te­lin sitä tarvetta irroittaa ja tuhota ja viedä matkassa jos jon­kin­lais­ta hylkyjen kap­pa­let­ta. Kai­ken­lai­set osat olivat kel­van­neet me­tal­li­le­vyis­tä ja hylkyjen ikkunan karmeista lähtien. Epäilen myös, etteivät kaikki osat olleet lähteneed edes tuosta vaan irti, vaan niiden ir­roit­ta­mi­seen oli tarvittu järeämpiä työkaluja. 


No, palataan Heinolaan ennen kuin tämä menee kunnon paa­tok­sek­si. Sanotaan nyt kuitenkin näin, että olisi niin kiva kun nämä hienot kohteet saa­tai­siin jotenkin säilymään myös tulevien su­ku­pol­vien ih­me­tel­tä­vik­si. 


He­vos­saa­ren maisemia


Tut­kit­tuam­me ja ku­vat­tuam­me tätä tuo­reem­paa ki­vi­la­by­rint­tia hetken, jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa. Ki­vi­tar­has­ta noin ki­lo­met­rin päässä kii­pe­sim­me isomman kallion päälle. Järven ranta näytti muutenkin olevan pai­koi­tel­len hyvin kal­lioi­nen ja reitille osui myös pari hieman isompaa kallion rinnettä kii­vet­tä­väk­si. 


Mo­lem­mil­la näillä kallion lailla aukeni hienot maisemat vie­rei­sel­le järvelle. Jäl­kim­mäi­sen kallion päältä lähti myös erään­lai­nen kivivirta, jossa isommat ja pienemmät lohkareet ikäänkuin valuivat kalliosta lähtevänä norona kohti edessä olevaa järveä. Yritin mennä kii­pei­le­mään näiden loh­ka­rei­den päälle, mutta jouduin luo­vut­ta­maan as­ka­reis­ta­ni, to­deat­tua­ni reitin vähän turhan haas­ta­vak­si kevyillä ly­hyt­var­ti­sil­la kengillä kä­vel­tä­väk­si. 


Kään­nyim­me hieman ennen Täh­ti­nie­men­kär­keä takaisin tu­los­uun­taam­me päin. Olimme päät­tä­neet suunnata kohti he­vos­saa­ren keskellä kulkevaa hiek­ka­tie­tä, jotta näkisimme mitä muuta He­vos­saa­res­sa olisi mah­dol­li­ses­ti kat­sel­ta­vaa. Suun­ta­sim­me rannalta kohti saaren keskellä kulkevaa hiek­ka­tie­tä, tiheän puskan läpi. Hiek­ka­tiel­le pääs­tyäm­me kaverini huomasi punkin kädellään. Hän sai sen vain hui­tais­tua saman tien pois. 


Suurella to­den­nä­köi­syy­del­lä sain itse myös tällä samalla siir­ty­mä­pät­käl­lä elämäni en­sim­mäi­sen punkin ihooni kiinni, niin että se löysi tiensä keskelle ta­ka­rai­voa­ni, nis­ka­vil­lo­jen sekaan. Siellä se inhotus matkusti, eikä sitä nähnyt edes kaverini, jota pyysin tekemään minulle punk­ki­syy­nin pusikko-osuuden jälkeen, heti kun hänen sai oman sa­la­mat­kus­ta­jan­sa kiinni. Löysin omani sat­tu­mal­ta muutama päivä myöhemmin nis­ka­vil­lois­ta­ni, iholla tuntuvan pienen kohouman ja ihon arkuuden vuoksi. No, se on oma tarinansa bor­re­lioo­si­tes­tei­neen, joka näytti onneksi lopulta ne­ga­tii­vis­ta. 


Matka taittui hiek­ka­tiel­le pääs­tyäm­me todella nopeasti, koska reittimme varrella ei ollut lopulta enää kat­sel­ta­vaa. Saimme rupatella siinä kä­vel­les­säm­me ja samalla noukimme suuhumme reitin varrelta vielä löytyviä syö­mä­kel­poi­sia mus­ti­koi­ta. 


Pituutta päivän reitille tuli reilu 9 km ja aikaa meni 3:51 tuntia, koko­nais­nousun ollessa 112 metriä. Mikäli tulen vielä joskus tälle reitille uudelleen, kävelen seu­raa­val­la kerralla pelkän ran­ta­po­lun edes takaisin jäl­kim­mäi­sel­le kallion kie­lek­keel­le asti, skipaten koko lop­pu­pät­kän punk­ki­pusik­koi­neen.


1646473439743_BF3535AE-2BAC-4EBA-B7C9-CAE32998F183-me.jpg
1645307240478_IMG_2642-me.jpg
1645307240270_IMG_2643-me.jpg
1645307240142_IMG_2644-me.jpg
1645307240557_IMG_2653-me.jpg
1645307240307_IMG_2655-me.jpg
1645307240214_IMG_2661-me.jpg
1645307240022_IMG_2662-me.jpg
Jaa tämä artikkeli

Kommentit