Background
16.8.2021ulkoilupaikka

Hei­no­las­sa, elämäni rankin päi­vä­ret­ki

Is­tut­tuam­me noin vartin kodassa, olin saanut koottua sen verran itseni, että hammasta purren myönnyin jatkamaan reitillä eteenpäin. Koska minulla ei ollut hir­vi­kär­päs­tak­kia tai muutakaan suojaa mukanani, oli ainoa vaih­toeh­to­ni laittaa mukanani ollut, hieman liian pieneksi käynyt sadetakki päälleni niin tiukalle, kuin sen mah­dol­li­ses­ti saisin.
1646430227023_Heinola%20kartta-me.png

Lähdin aamulla ajelemaan kohti Heinolaa, jossa olin sopinut tapaavani kaverin ulkoilun ja mökkeilyn merkeissä. Vettä satoi lähteissä jonkin verran ja Heinolan kohdalla sitä tuli jo reilusti. Ajoin autoni parkkiin Kou­vo­lan­tien varressa olevan Sul­ka­van­ran­nan parkkiin ja koska vettä satoi niin paljon, odot­te­lim­me autossa sen laan­tu­mis­ta. Sade väheni hieman seuraavan puolen tunnin aikana, joten otimme kaverini auton ja ajoimme reitin al­ku­pää­hän, Rai­nion­tien varteen, johon jätimme vuo­ros­tam­me kaverin auton. 


Olimme suun­ni­tel­leet tätä reissua jo jonkin aikaa ja olin hieman pettynyt, että vettä oli alkanut satamaan. En kui­ten­kaan sanonut ka­ve­ril­le­ni tästä mitään ja onneksi sade vähän taukosi, kun lähdimme metsään kä­ve­le­mään. En to­del­la­kaan tiennyt, miten rankka reissu tästä tulevasta reilun 11 km kävelystä tulisi. Otimme en­sim­mäi­sek­si koh­teek­sem­me n. 1,5 km kohdalla olevan Ky­län­juu­ren­lam­men ja seu­raa­vak­si kohteeksi n 3,5 km kohdalla olevan Kar­hu­lam­men kodan.  


Olimme kävelleet vajaan ki­lo­met­rin verran, kun en­sim­mäi­nen surrrrr - kops kuului ja hetken päästä hir­vi­kär­pä­nen vipelsi nis­kas­sa­ni. Siitä hetki ja sama kuului uudelleen. Koska sade oli tauonnut kä­ve­le­mään lähtiessä, olin vielä tässä vaiheessa t-pai­ta­sil­la­ni. Polku oli helppoa kävellä ja kor­keus­e­rot olivat vielä tässä vaiheessa mal­til­li­sia. 


Voihan hir­vi­kär­pä­nen


Ennen kuin jatkan retken kuvausta, kerron minun ja hir­vi­kär­päs­ten syvästä kiin­ty­myk­ses­tä toisiamme kohtaan. Jotkut ihmiset nimittäin eivät ole mok­sis­kaan, kun hir­vi­kär­pä­set tulevat iholle. Osaa ne otukset vält­te­le­vät ja osaa ne eivät taas juurikaan pure, tai pur­res­saan eivät aiheuta mitään iho­reak­tioi­ta. Itse en kuulu mihinkään noista ryhmistä. Marjasta ja sienestän paljon ja liikun muutenkin luonnossa ja minun kimppuuni nuo inhat ötökät löytävät aina. Syyksi on tarjottu niin hen­gi­tyk­sen hii­li­diok­si­dia, vaat­tei­den väriä (ei mitään vai­ku­tus­ta vaaleilla vaat­teil­la), ve­ri­ryh­mää jne. jne. 


Saan hir­vi­kär­päs­ten puremista toisinaan parin sentin paukamia ja usein niiden kutina loppuu vasta pitkälle sen jälkeen, kun lumet ovat jo tulleet maahan, eli useiden kuu­kausien päästä. Siispä tavakseni on tullut joko välttää pahinta hir­vi­kär­pä­sai­kaa vuodesta ra­joit­ta­mal­la ulkoilua, tai paikkoja, joissa on paljon peuroja. Vaih­toeh­toi­ses­ti laitan päälleni hir­vi­kär­päs­ta­kin, joka ei ole sekään osoit­tau­tu­nut kovin te­hok­kaak­si hir­vi­kär­päs­ten estäjäksi. Ne löytävät tiensä senkin sisälle. Nuo otukset len­te­le­vät muutaman viikon yhtenä parhaista ul­koi­lua­jan­koh­dis­ta, joten olen koittanut tulla niiden kanssa jotenkin toimeen. 


Matka jatkuu


Tänä elo­kui­se­na päivänä vieressä oleva kaverini sai olla rauhassa, kun minun kimppuuni alkoi yksi toisensa jälkeen kop­sah­del­la hir­vi­kär­pä­siä pe­rä­jäl­keen, yksi, kaksi, kas pari lisää, viides... Aluksi napsin niitä itse pois ja sitten pyysin jo kaverini kä­ve­le­mään perässäni ja ottamaan niitä irti. Vajaat puoli ki­lo­met­riä ennen Kar­hu­lam­men kotaa tulimme aukealle, jossa aloin olla jo hieman pa­nii­kis­sa. 


Kim­pus­sa­ni ei ollut enää vain pari hir­vi­kär­päs­tä, vaan pitkälle tois­ta­kym­men­tä ja niitä kop­sah­te­li koko ajan lisää. Paidan alla kutisi, samoin lippiksen alla, joku yritti mennä korvaan, yksi änki puremaan ohimolle ja yksi käveli sil­mä­la­sin ke­hyk­sel­lä­ni.  Ne tart­tui­vat kiinni hikiseen ihoon ja myös reppuni ja pai­dal­la­ni oli niitä useita. Ne purivat ja en saanut ra­vis­tel­tua niitä sitä tahtia pois, kun niitä tuli koko ajan lisää. Surrrr - kops, surrrr - kops. Näin jo Kar­hu­lam­men kodan ja juoksin viimeiset metrit sinne. 


Laavussa heitin paitani, reppuni ja lippiseni pois ja aloin kaverini kanssa yksi ker­ral­laan ra­vis­tel­la ja nyppiä hir­vi­kär­pä­siä pois hiuk­sis­ta­ni ja kro­pas­ta­ni sekä va­rus­teis­ta­ni. On kim­pus­sa­ni ennenkin noita otuksia ollut, joskus riesaksi asti, mutta ei näin äkäisiä. Harvemmin ne minuakin ovat purreet, mutta nyt naa­mas­sa­ni oli pari jälkeä, tunsin myös ol­ka­pääs­sä­ni ja nis­kas­sa­ni sekä kädessä pu­re­ma­koh­dat. Olin hyvin vähällä luovuttaa koko reissusta ja minua suoraan sanottuna inhotti ajatuskin mennä takaisin ulos hir­vi­kär­päs­pil­veen, joten en tiennyt mitä tehdä. Kaverini sen sijaan oli saanut olla rauhassa. Hän sanoi ot­ta­neen­sa yhden takillaan kävelleen hir­vi­kär­pä­sen irti. Ajatus ei loh­dut­ta­nut minua yhtään. Tämän ilmiön olin todennut niin monta kertaa ai­em­min­kin. 


Is­tut­tuam­me noin vartin kodassa, olin saanut koottua sen verran itseni, että hammasta purren myönnyin jatkamaan reitillä eteenpäin. Koska minulla ei ollut hir­vi­kär­päs­tak­kia tai muutakaan suojaa mukanani, oli ainoa vaih­toeh­to­ni laittaa mukanani ollut, hieman liian pieneksi käynyt sadetakki päälleni niin tiukalle, kuin sen mah­dol­li­ses­ti saisin. Siispä kiristin helman, hupun ja hihansuut tiukasti kiinni, niin kiinni ja kireälle, kuin ne sain takissa olevien ku­mi­nau­ho­jen avulla. Se oli lys­ti­käs­tä hommaa pa­rin­kym­men asteen lämmössä. Sa­de­pil­vet­kin olivat väis­ty­neet ja tässä vaiheessa aurinko oli alkanut pais­ta­maan puo­li­pil­vi­sel­tä taivaalta. 


En muista lop­pu­mat­kas­ta juuri mitään


Va­lit­se­mam­me reitti ei ollut kaikkein helpoin. Matkan varrella oli tasaiseen tahtiin eri kokoisia mäkiä ja oloni hen­git­tä­mät­tö­mäs­sä sa­de­ta­kis­sa huppu päässä alkoi käydä välillä sie­tä­mät­tö­mäk­si sekä ra­si­tuk­sen tuoman kuumuuden, että takkini mustan, auringon lämpöä keräävän värin vuoksi. Lisäksi osa rei­tis­täm­me meni kivikossa, tiheässä vat­tu­pus­kas­sa ja polkujen ul­ko­puo­lel­la, jolloin kuumuuden lisäksi mielessä alkoi hiipiä kyy­kär­meet, joita ei puskien alta olisi mitenkään pystynyt ha­vait­se­maan. 


Suoraan sanottuna sa­dat­te­lin ja kiroilin matkan varrella jokusen kerran aja­tuk­sis­sa­ni ja sen lisäksi päätäni alkoi myös särkeä. Matkaani ottama litran mehupullo ei näissä olo­suh­teis­sa riittänyt ja juoma loppuikin jo muutama kilometri ennen reitin loppuun pääsyä. Takkini sisusta taas oli aivan umpimärkä kehoni kuu­muu­des­sa tuot­ta­mas­ta nesteestä, jolla ei ollut mitään pakotietä. Tiesin liik­ku­va­ni ää­ri­ra­joil­la, mutta puskasta oli pakko päästä pois. Jäl­ki­vii­saa­na olisi pitänyt kääntyä jo kodalta takaisin autolle. 


Tiesin, että nes­te­huk­ka oli to­del­li­nen pelko tällä reissulla. Ainoa asia josta olin on­nel­li­nen, oli hir­vi­kär­päs­ten jouk­koin­vaa­sion ja puremien vält­tä­mi­nen. Vaikka näinkin useita kertoja takilla käveleviä hir­vi­kär­pä­siä ja kuulin sen surrrr - kops -äänen tasaiseen tahtiin lop­pu­mat­kan aikana, ei yksikään hir­vi­kär­pä­nen päässyt enää puremaan minua. Olin valmis kärsimään takki-saunani tukalan vankilan siitä ilosta. Voin silti sanoa tämän reissun olleen elämäni rankin päi­vä­reis­su. 


Py­säh­dyim­me vielä reitin lop­pu­pääs­sä olevalle ra­ken­teil­la olevalle laavulle. Ka­vu­tes­sam­me mäen päällä olevalle Tornimäen laavulle, huomasin ol­ka­pääl­lä­ni vi­pel­tä­vän hir­vi­kär­pä­sen ja niitä löytyi muutama muukin takiltani sekä reppuni päältä. Siispä takki jäi päälle myös lyhyen tauon sekä lop­pu­mat­kan ajaksi. Tämän reissun kuvat jäivät hyvin vähiin, sillä keskityin vaan pistämään tossua toisen eteen, enkä suoraan sanottuna kyennyt naut­ti­maan tästä reitistä juuri tip­paa­kaan. Tosin laavusta pitää sanoa sen verran, että se oli pys­ty­tet­ty oikein kivalle nä­kö­ala­pai­kal­le. 


Summa summarum, tunnista rajasi


Autolle pääs­tyäm­me kaverini meinasi oksentaa. Vaikka hänellä oli vaalea vaatetus hei­jas­ta­mas­sa auringon kuumutta ja ei juurikaan hir­vi­kär­pä­sis­tä riesaa, ei reitti ollut hä­nel­lek­kään hänen omien sanojensa mukaan helppo. Hän oli kävellyt vuoden mittaan lyhyempiä lenkkejä. Itse join autossani odot­ta­neen isomman vis­sy­pul­lon lähes puo­lil­leen muu­ta­mal­la ku­lauk­sel­la ja minun oli pakko istua hetki vil­voit­te­le­mas­sa ja täy­den­tä­mäs­sä ener­gia­va­ran­to­ja­ni. 


Harvemmin näitä tämmöisiä reittejä tulee suo­ri­tet­tua, sillä tämä oli to­del­la­kin suo­rit­ta­mis­ta. Vaikka reitin pituus ei tuonut itselleni yl­lä­tyk­siä ai­kai­sem­piin reis­sui­hin, oli kaikki nämä yli­mää­räi­set matkan aikana kertyneet ra­joit­teet ja rasitteet se kuor­mit­ta­va tekijä. Tämä reissu toimi samalla myös ope­tuk­se­na omista rajoiusta. Olimme useita kertoja päät­tä­neet kävellä juuri tämän reitin ja pidimme siitä kiinni. Emme arvanneet, että retkestä tulee näinkin rankka. Itse maasto ei ollut erityisen raskas, mutta olo­suh­teet tekivät siitä sellaisen.


Jos tätä reittiä miettii jäl­ki­kä­teen, tai lähinnä Kar­hu­lam­men kodan jälkeistä osuutta, ei siinä ollut päätä eikä häntää. Jat­ka­mi­nen oli suo­ras­taan huono ajatus. Pää­tim­me­kin jo tämän päivän kä­ve­ly­mat­kan aikana, että mikäli saisimme voimamme koottua ja läh­ti­sim­me seu­raa­val­le päivälle kaa­vail­lul­le ly­hem­mäl­le reitille, ei se tulisi olemaan mitään tämän kaltaista. Joskus näitä tämmöisiä ko­ke­muk­sia tulee vastaan, jotta pystyy ar­vos­ta­maan niitä mu­ka­vam­pia ul­koi­lu­reis­su­ja.


Matkaa rei­til­lem­me kertyi 11 km ja aikaa vierähti 4:46 tuntia geo­kät­köil­les­säm­me samalla. Koko­nais­nousua oli 238 metriä. Melkoista puur­ta­mis­ta oli tämän päivän turnee. 


1645301766380_IMG_2623-me.jpg

Maisemat laavulta. Kuvassa ei näy kunnolla, mutta laavulla istuessa näkyi hienosti  hieman kauempana avautuva järvimaisema. 

1645301766257_IMG_2622-me.jpg

Rakenteilla oleva Tornimäen laavu. 

1645301765796_IMG_2626-me.jpg

Minä ja olkapäälläni kulkeva yksi salamatkustajaja Tornimäen laavulle saapuessamme. 

Jaa tämä artikkeli

Kommentit